Vanhan Kertausta

Nyt kun miulla kierrankin on aikaa, niin voisin vaikka kirjoittaa viime aikaisista tapahtumista. Kun joku kysyy, että mitä kuuluu, niin helposti alan puhumaan säästä, sillä seon kaikein helpoin selittää ja käsittää. Monet asiat, mitä täällä tapahtuu, ovat jollain tavalla selittämättömiä, hauskat jutut ei ole hauskoja niille, jotka eivät olleet paikalla. Kun alan ajatella, että mitä viime viikkoina on tapahtunut, niin täytyy sanoa, ettei juuri mitäänn, tai ainakaan mitään näyttävää. Mutta yritetään nyt kuitenkin saada tähän jokin tolkku.

Noh, mie kirjoitan niistä rengasmatkoista erilliset tarinat vielä joku päivä, joten sitäs sitten tapahtuikaan. Niin, tietysti kun kahdeksan päivää istuu autossa seitsemän ihmisen kanssa, niin pakostakin siinä tutustuu, ja etenkin matkan jälkeisiä vieroitusoireita hoideltessa vietin aika paljon aikaa ydinjoukon kanssa. Meillä on suunnilleen viikottain kokoontuva illalliskerho, jolloin joku meistä tekee ruokaa muille ja muut tuo Sherryä (älkää kysykö miksi, siihen oli jokin pitkä ja monimutkainen selitys, johon liittyi seilaava ystävämme).

Suurimman osan ajasta kuitenkin kahmaisee koulu, tai ainakin koulutöiden välttely. Ei maar, kyllä mie voin ihan rehellisesti sanoa, että koulu on yllättänyt täällä kaikkein eniten. Olen saanut opiskelusta huomattavasti enemmän irti kuin olisin ikinä kuvitellutkaan. Olenkin jatkanut omaa, varsin epätervettä perinnettä viettää öitä koulussa töitä tehden. Mutta silloin nyt vaan voi arhaiten keskittyä ja olen myös aika lahjakas välttelemään epämiellyttäviä tehtäviä viimeiseen saakka.

Ihmiset myös täällä on lahjakkaita ja valmiita uhraamaan aika paljon muotoilun alttarille. Sekin omalta osaltaan vaikuttaa omaan opiskelumotivaatioon;kun näkee miten paljon muut tekevät koulun eteen, tekee itsekin mieli panostaa. Ja jos olisin Suomessa, niin ei olisi mitään ongelmia, jättäsin vaan sosiaalisen elämän minimiin ja painaisin niska limassa hommia. Mutta en mie voi niin täällä etehdä, enkä haluakaan. Mie haluan käydä joogassa, ja uimassa ja keikoilla ja kaljalla ja kaupungilla pällistelemässä. Välillä vaan vähän väsyttää.

Sitten kun vielä pari viikkoa sitten olin koulussa ennen tunnin alkua valmistelemassa tehtäviä tajusin, etten löytänyt enää ulkoista kovalevyä työpöydältä. Päivän päätyttyä se oli pakko uskoa; joku oli sen ryöstänyt. Koululla on tapahtunut varkauksia aiemminkin, mutta koska olin niin aamusta liikkeellä, luulin välttyväni pitkäkyntisiltä. Luulin väärin.

Kovalevyn mukana lähti jonkin verran koulutyöitä, ei mitään radikaalia, mutta sen verran että harmitti. Ja se mikä harmitti huomattavasti enemmän (ja harmittaa vieläkin), että niin lähty myös kaikki viimeisen kolmen vuoden aikana keräämäni musiikit.

Tämä söi aika paljon työmoraalia. Aloin olla niin paineissa, että aloin häivittelemään lisää tavaroita päivittän (jotka tosin paniikkikohtausten jälkeen löysin). Käytin paljon aikaa jonninjoutavuuksiin, kuten internetissä surffailuun. Ja sitten miusta tuli täti! Se oli mukavaa kuulla ja oli ihanaa kuulla tuttujen ääniä, vaikka välillä suomen puhuminen tuntuukin aika hassulta ja kuulostaa omaan korvaan vieraalta.

Viime viikolla kuitenkin otin vihdoin härkää sarvista ja ryhdyin taas tekemään rästiin jääneitä tehtäviä. Järjestimme myös mukavia grillijuhlia (melkein söin kengurua, mutta tuli ähky), ja vietimme aurinkoisia iltapäiviä uima-altaalla. Olen jo ihan ruskettunutkin hieman. Viime viikonloppuna oli Australiassa oloni lämpimin päivä, noin 30 astetta, ja minä istuin koulussa tekemässä pakkausmuotoilua. Nyt on taas siinä alle viidentoista kantturoissa ja mie pidin esitelmäni kyseisistä pakkauksista.

Koulua on kaksi ja puoli viikkoa jäljellä, mutta en enää panikoi. Ehkä viime viikot olivat sitä kuuluisaa kulttuurishokkia. Ja asioilla on paha tapa kasvaa päässä kun ei niitä ruodi kenenkään kanssa. Joskus toivoisi, ettei aisoiden tarvitisisi olla niin vaikeita ja sanojen kadoksissa, mutta suurimman osan ajasta se on ihan hauskaakin.

Tästä kirjoituksesta nyt kyllä ehkä muuttuu johtoajatus, mutta syytettäköön siitä väsymystä. Ensi kerralla lupaan valaista matkasuunnitelimia lukukauden jälkeen. Nyt pitää lähteä kotiin syömään täältä koulusta märkänemästä. Mutta terveisiä sinne kaikille. Ja laittakaa miule niitä osoitteita, jotta voin lähestyä korteilla.

puhuminen on perseesta

Ihmisista

1. On W, joka on pieni Koreasta adoptoitu saksalaistytto, joka opiskelee samalla linjalla (muttei samoja kursseja. Siita enemman myohemmin.)
2. On H, joka on myoskin saksalaistytto, miella joskus sujuu tosi hyvin ja miulla on tunne etta tullaan hyvin toimeen, mutta vasyneina hetkina kielimuuri on korkea.
3. On yksi kolmesta muskettisoturista, joka on oikeasti poika Mexicosta, elavainen ja tosi hauska, tykkaa juoda, polttaa ja nauraa.
   
4. On I, joka tekee tyoharjoittelua taalla Saksalaisessa Kauppakamarissa (tjms.).
5. On pitka poika Mexicosta, joka tykkaa elekrosta ja tanssimisesta.
6. On valtava maara saksalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia, meksikolaisia, jenkkeja, norjalaisia, tanskalaisia ja britteja vaihtiskohtalotovereita, joiden kanssa olen jutellut enemmain tai vahemman, ja joiden nimia yritan epatoivoisesti muistaa pidempaan kuin kymmenen minuuttia.
7. Ja on luokkatovereista, joista oikeasti vain kourallinen on natiiveja, mutta jotka on avoimia ja mukavia, mutta ystavia? En tieda.

Koulusta
Olen yksi harvoista vaihtareita, jotka suorittavat maisterin opintoja. Olen myoskin ainut vaihtis omilla kursseillani. Luulen sen olevan edukseni, silla ryhmat taalla on melko pienia ja pystytn tustustumaan vahan muihinkin ihmisiin kuin vaihto-oppilaisiin. Se voi olla myos raskasta, silla olen ainut joka on heitetty tahan soppaan kylmiltaan, joten muiden tahdissa pysyminen voi olla raskasta.
Mielenkiintoista on kuitenkin se, etta valtaosa maisterikurssistani on kansainvalisia opiskelijoita lahimaista ja Yhdysvalloista, syyta siihen en voi muuta kuin arvailla. Opiskelu on kuitenkin varsin kallista taalla, ja olen tavannut aika monta australialaista osa-aikaopiskelijaa.
Opetusmetodit, koulurutiinit ja kurssisisallot vaikuttavat kuitenkin aika samankaltaisilta kuin Suomessa; opettajia kutsutaan etunimilla, tunneilla on 80%:n lasnaolopakko eika loppukokeita ole. Koulu on myos ilmeisen intensiivista ja paljon aikaa vaativaa, mutta toisaalta lukukausi loppuu jo marraskuun alussa.
Yksi asia, joka eroaa vanhasta tutusta on suhtautuminen plagiointiin ja viitteiden kayttoon. Asia tuodaan esille useaan otteeseen ja etenkin lahteiden merkitsemiseen Harwardin koulukunnan (mita se sitten ikina tarkoittaakaan) mukaan painotetaan paljon. Tassa varmaankin heijastuu akateemisen opiskelun pidemmat perinteet. Ilmeisesti Aasian maissa asiaan suhtaudutaan melko lailla hollemmin, joka nakyy ongielmina kansainvalisten opiskelijoiden keskuudessa.
Virallisia luentotunteja on vain keskimaarin kolme viikossa per kurssi, mutta niiden ohella odotetaan vahintaan kuusi tuntia itseisopiskelua. Saa nahdan joudunko tipauttamaan yhden kurssin pois, en halua naannyttaa itseani koululla, vaikka kuinka olisikin puolitoista kuukautta lomaa lopussa.

Voi tata saksalaisten maaraa.

Ensiksikin Koulusta.

Meilla oli orientoitumisviikon ensimmainen (ja tahan mennessa ainut) ryhmakokoontuminen eilen. Vaihto-oppilaita koulussamme on ilmeisesti 103, joista lahes puolet ovat saksalaisia. Jepjep. Se kylla risoo osaa saksalaisistakin. Olisihan se aika ankeaa menna toiselle puolelle maapalloa ja tajuta, etta joka toinen uusi tuttavus onkin oma maamies.
Saimme aimo annoksen informaatiota, josta hyva osa oli ihan uuttakin. Muutenkin oli aika kaaoottista: kun on yli viikon verran hengaillut (tai ylipaansa puhunut) lahinna vaan muutaman saman tyypin kanssa koko ajan, niin on aika hurjaa kun joka suunnasta tupsahtaa uusi tuttavuus, johon pitaisi kovasti tutustua.
Eilinen saldo siis olikin (kai) seitseman saksalasta, kaksi ranskalaista, yksi meksikolainen, yksi tanskalainen, yksi norjalainen ja muutama jenkki. Miun lisakseni koulussa pitaisi olla myos suomalaiskaksikko Lapin yliopistosta, mutta poijjaat ovat matkustelemassa vielakin Uudessa Seelannissa.

Vaikuttaa vahan myos silta, etta olen yksi harvoista (ellenko jopa ainut) vaihtiksista, jotka tekee maisterin tutkintoa. Sain tietaa myoskin, etta lahes kaikki valintani sisaltyvat paikallisten maisteriopintojen loppupaahan, mika ei yhtaan lievita pelkoani akateemisia opintoja kohtaan. Jos pitkien ja moniulotteisten esseiden kirjoittaminen suomeksi tuntuu haastavalta, niin miten ihmeessa sita selviaisi yhtaan sen paremmin englanniksi? Oivoi. Tatahan sita itse halusin, lisaa teoriaa.

Sitten Kodista.

Uusi koti on aivan mahtava. Ny kun olen tallustellut siella muutaman paivan ja samalla seuraillut muiden asuntohakurumbaa, alan tajuamaan kuinka onnekas olinkaan. Vuokraemantani ja asuinkumppanini on ihastuttava ja hyvin rento nainen, samoin kuin asunto. Kaikkialla on vanhoja julisteita, kehystettyja karttoja ja poptaidetta, pienia muistoesineita, kyttiloita, vuosikertaviineja, rustiikkeja huonekaluja, ikkunamaalauksia (siis ihan oikeita ikkunoita!) ja upottavia istuimia.
Rouva C lukee pitkalti samoja kirjoja, katsoo samoja televisiosarjoja ja kuuntelee samankaltaista musiikkia (tietysti se 20 vuoden ikaero huomioonottaen) kuin minakin. Han on todella puuhakas viikonloppuisin ja pitaa hyvaa huolta kodistaan. Saan lainaksi hanen mieheltaan jaaneen polkupyoran ja mina autoin hanta tulostamaan valokuvia. Sain jopa kutsun lehtea joskus kaymaan hanen loma-asunnolleen (beach-house) Melbournen lahistolle.
Tiedan, etta tama kuulostaa lassylta, mutta tunnen etta haluaisin itsekin vanhempana luoda itselleni asunnon kaltaiset pitteet ja elaa elamaani samalla asenteella kuin han. No, tama nyt on tietysti osittain uutuuden viehtysta ja kuluu nopeasti pois. Olen kuitenkin valittomasti tuntenut oloni kotoisaksi Richmondissa.

Olen avannut pankkitilin, hankkinut kuukausilipun lahiliikenteeseen ja ottanut selvaa internetyhteyksista. Pesin myos ensi kertaa pyykkia amerikkalaistyylisella, paaltataytettavalla pesukoneella. Se oli metkaa se. Tanaan menen myos ensi kertaa uimaan yliopiston omistamaan ulkoaltaaseen. Tapaan samalla myos vahan lisaa saksalaisia.

Kun jannittaa koko ajan

Aika tuntuu hidastuneen aika lailla taalla maailmalla. Hostelli elama on valiaikaiselamaa kahden vaiheen valilla. Kuitenkin asiat etenee, ja sattuu ja tapahtuu aikalailla.

Ensiksikin, sain asunnon, tai siis kodin eli alivuokratun huoneen. Asunto loytyy East Richmond -nimisesta Melbourne-cityn kuppeessa olevasta lahiosta ja sen omistaa noin viisikymppinen leskiytynyt lakimiesnainen. Se on viisikymmentaluvulla rakennettu omakotitalo, jossa on oma pieni etu- seka takapiha, olohuone, kolmen makuuhuonetta joista yksi toimii tyohuoneena, keittio ja ruokailutila, iso kylpyhuone seka iso vessa yhdistettyna kodinhoitohuoneeseen (eli siella on pesukone ja tilaa kuivattaa). Ja kuten lahes kaikkialla, myos siella on kylma. lammosta pitavat huolta yksittaiset sahkopatterit, sahkopeitteet ja kaasulammittimet.
Asunto on aika kallis, n. 650 dollaria kuussa plus laskut (eli yhteensa n 43o euroa), mutta se on taysin kalustettu, erittain hyvalla ja tuvallisella paikalla ja omistaja vaikuttaa mukavalta. En myoskaan uskalla alkaa leikittelemaan asuntohaulla, silla se on tosi kuluttavaa ja ilmeiseti mylos aika vaikeaa. Periaatteessa vaan pitaa epailla itseaan ja sita, etta saako ottaa suoraan sen ekan asunnon (vaikkei se nyt periaatteessa ole enimmainen, tein Suomeessa jo aika paljon toita asuntojen eteen). Talossa ei ole myoskaan internetia, mutta omistajalla (jonka nimi on Charlotte) on koneeseeni kayva langaton lahetin, ja voin kuulemma sen halutessani hankkia. Eli sopimus kirjoitetaan torstaina ja samana iltana muutan sinne. Jannittaa ja pelottaa, mutta irtiasnomisaika on kaksi viikkoa ja ilman minkaanlaisia sakkotoimenpiteita, jo en haluakkaan olla sita kuutta kuukautta.

Mutta internetin saamiseksi kotiin saattaa menna siis jonkin aikaa, mutta onneksi on koulu. Eilen kavimme paarakennuksella hakemassa infoa ja opiskelijakortit (siis mina ja Wibke) ja tanaan kavimme omalla campuksellamme Prahranissa, joka sijaitsee sopivasti hostellia vastapaata. Itse laitoksellamme on yllattavan vahan koneita, mutta kirjastossa sitakin enemman (jossa siis olen nytkin), joten nyt ulottuvillani on ilmainen netti! Koulun avulla siis voin pitaa ylla nettiriippuvuutani ja mahdollisesti soittaa myos Skype-puheluita.
Olenkin siis ajatellut etta aikaeron takia tulen vahintaan kerran viikossa _todella_ aikasin kouluun, jotta voin puhua rauhassa siella olevien iltavirkkujen kanssa. Etta tiedoksi asianomaisille.

Hostellihuoneemme pursuaa, silla siella asuu minun lisakseni Wibke, huonoa englantia puhuva saksalainen, Birgie, todella lomalla oleva islantilainen ja kolme ranskalasta tyttoa, joden nimia en (viela) tieda. Asiassa ei sinaansa ole ahtauden lisaksi mitaan onglelmia, paitsi etta ranskalaiet ei jostain ihmeen syysta pida lammityksesta. He joko kaantavat patterin minimilleen tai ottavat kokonaan irti seinasta! Talla on oisin lahes pakkasta! Kasittamatonta.

Paikalliset ihmiset ovat yleisesti ottaen erittain mukavia (minua on jo kerran epailty saksalaiseksi). Aikaero kuitenkin vielakin rasittaa ja illat tuovat paahan kaikenlaisia ihme pelkotiloja ja kauhuskenaarioita. Toisaalta, ihmettelinkin miten rauhallisia oita vietin ennen lahtoa kotoSuomessa, joten jossain vaiheessa kai nekin on sitten ajateltava. Odotankin kovasti etta paasee muttamaan ja koulu alkaa, jotta paasee rutiineihin kiinni.

Ja ainiin, unohdin viime kerralla kertoa Chapel Streetin varrella olevista kolmesta puusta, jotka ovat iltaisin taynna (niita on siis satoja) visertavia pikkulintoja. On hammentavaa miten kova aani pikkulinnuista voi lahtea.