Voi tata saksalaisten maaraa.

Ensiksikin Koulusta.

Meilla oli orientoitumisviikon ensimmainen (ja tahan mennessa ainut) ryhmakokoontuminen eilen. Vaihto-oppilaita koulussamme on ilmeisesti 103, joista lahes puolet ovat saksalaisia. Jepjep. Se kylla risoo osaa saksalaisistakin. Olisihan se aika ankeaa menna toiselle puolelle maapalloa ja tajuta, etta joka toinen uusi tuttavus onkin oma maamies.
Saimme aimo annoksen informaatiota, josta hyva osa oli ihan uuttakin. Muutenkin oli aika kaaoottista: kun on yli viikon verran hengaillut (tai ylipaansa puhunut) lahinna vaan muutaman saman tyypin kanssa koko ajan, niin on aika hurjaa kun joka suunnasta tupsahtaa uusi tuttavuus, johon pitaisi kovasti tutustua.
Eilinen saldo siis olikin (kai) seitseman saksalasta, kaksi ranskalaista, yksi meksikolainen, yksi tanskalainen, yksi norjalainen ja muutama jenkki. Miun lisakseni koulussa pitaisi olla myos suomalaiskaksikko Lapin yliopistosta, mutta poijjaat ovat matkustelemassa vielakin Uudessa Seelannissa.

Vaikuttaa vahan myos silta, etta olen yksi harvoista (ellenko jopa ainut) vaihtiksista, jotka tekee maisterin tutkintoa. Sain tietaa myoskin, etta lahes kaikki valintani sisaltyvat paikallisten maisteriopintojen loppupaahan, mika ei yhtaan lievita pelkoani akateemisia opintoja kohtaan. Jos pitkien ja moniulotteisten esseiden kirjoittaminen suomeksi tuntuu haastavalta, niin miten ihmeessa sita selviaisi yhtaan sen paremmin englanniksi? Oivoi. Tatahan sita itse halusin, lisaa teoriaa.

Sitten Kodista.

Uusi koti on aivan mahtava. Ny kun olen tallustellut siella muutaman paivan ja samalla seuraillut muiden asuntohakurumbaa, alan tajuamaan kuinka onnekas olinkaan. Vuokraemantani ja asuinkumppanini on ihastuttava ja hyvin rento nainen, samoin kuin asunto. Kaikkialla on vanhoja julisteita, kehystettyja karttoja ja poptaidetta, pienia muistoesineita, kyttiloita, vuosikertaviineja, rustiikkeja huonekaluja, ikkunamaalauksia (siis ihan oikeita ikkunoita!) ja upottavia istuimia.
Rouva C lukee pitkalti samoja kirjoja, katsoo samoja televisiosarjoja ja kuuntelee samankaltaista musiikkia (tietysti se 20 vuoden ikaero huomioonottaen) kuin minakin. Han on todella puuhakas viikonloppuisin ja pitaa hyvaa huolta kodistaan. Saan lainaksi hanen mieheltaan jaaneen polkupyoran ja mina autoin hanta tulostamaan valokuvia. Sain jopa kutsun lehtea joskus kaymaan hanen loma-asunnolleen (beach-house) Melbournen lahistolle.
Tiedan, etta tama kuulostaa lassylta, mutta tunnen etta haluaisin itsekin vanhempana luoda itselleni asunnon kaltaiset pitteet ja elaa elamaani samalla asenteella kuin han. No, tama nyt on tietysti osittain uutuuden viehtysta ja kuluu nopeasti pois. Olen kuitenkin valittomasti tuntenut oloni kotoisaksi Richmondissa.

Olen avannut pankkitilin, hankkinut kuukausilipun lahiliikenteeseen ja ottanut selvaa internetyhteyksista. Pesin myos ensi kertaa pyykkia amerikkalaistyylisella, paaltataytettavalla pesukoneella. Se oli metkaa se. Tanaan menen myos ensi kertaa uimaan yliopiston omistamaan ulkoaltaaseen. Tapaan samalla myos vahan lisaa saksalaisia.

Kun jannittaa koko ajan

Aika tuntuu hidastuneen aika lailla taalla maailmalla. Hostelli elama on valiaikaiselamaa kahden vaiheen valilla. Kuitenkin asiat etenee, ja sattuu ja tapahtuu aikalailla.

Ensiksikin, sain asunnon, tai siis kodin eli alivuokratun huoneen. Asunto loytyy East Richmond -nimisesta Melbourne-cityn kuppeessa olevasta lahiosta ja sen omistaa noin viisikymppinen leskiytynyt lakimiesnainen. Se on viisikymmentaluvulla rakennettu omakotitalo, jossa on oma pieni etu- seka takapiha, olohuone, kolmen makuuhuonetta joista yksi toimii tyohuoneena, keittio ja ruokailutila, iso kylpyhuone seka iso vessa yhdistettyna kodinhoitohuoneeseen (eli siella on pesukone ja tilaa kuivattaa). Ja kuten lahes kaikkialla, myos siella on kylma. lammosta pitavat huolta yksittaiset sahkopatterit, sahkopeitteet ja kaasulammittimet.
Asunto on aika kallis, n. 650 dollaria kuussa plus laskut (eli yhteensa n 43o euroa), mutta se on taysin kalustettu, erittain hyvalla ja tuvallisella paikalla ja omistaja vaikuttaa mukavalta. En myoskaan uskalla alkaa leikittelemaan asuntohaulla, silla se on tosi kuluttavaa ja ilmeiseti mylos aika vaikeaa. Periaatteessa vaan pitaa epailla itseaan ja sita, etta saako ottaa suoraan sen ekan asunnon (vaikkei se nyt periaatteessa ole enimmainen, tein Suomeessa jo aika paljon toita asuntojen eteen). Talossa ei ole myoskaan internetia, mutta omistajalla (jonka nimi on Charlotte) on koneeseeni kayva langaton lahetin, ja voin kuulemma sen halutessani hankkia. Eli sopimus kirjoitetaan torstaina ja samana iltana muutan sinne. Jannittaa ja pelottaa, mutta irtiasnomisaika on kaksi viikkoa ja ilman minkaanlaisia sakkotoimenpiteita, jo en haluakkaan olla sita kuutta kuukautta.

Mutta internetin saamiseksi kotiin saattaa menna siis jonkin aikaa, mutta onneksi on koulu. Eilen kavimme paarakennuksella hakemassa infoa ja opiskelijakortit (siis mina ja Wibke) ja tanaan kavimme omalla campuksellamme Prahranissa, joka sijaitsee sopivasti hostellia vastapaata. Itse laitoksellamme on yllattavan vahan koneita, mutta kirjastossa sitakin enemman (jossa siis olen nytkin), joten nyt ulottuvillani on ilmainen netti! Koulun avulla siis voin pitaa ylla nettiriippuvuutani ja mahdollisesti soittaa myos Skype-puheluita.
Olenkin siis ajatellut etta aikaeron takia tulen vahintaan kerran viikossa _todella_ aikasin kouluun, jotta voin puhua rauhassa siella olevien iltavirkkujen kanssa. Etta tiedoksi asianomaisille.

Hostellihuoneemme pursuaa, silla siella asuu minun lisakseni Wibke, huonoa englantia puhuva saksalainen, Birgie, todella lomalla oleva islantilainen ja kolme ranskalasta tyttoa, joden nimia en (viela) tieda. Asiassa ei sinaansa ole ahtauden lisaksi mitaan onglelmia, paitsi etta ranskalaiet ei jostain ihmeen syysta pida lammityksesta. He joko kaantavat patterin minimilleen tai ottavat kokonaan irti seinasta! Talla on oisin lahes pakkasta! Kasittamatonta.

Paikalliset ihmiset ovat yleisesti ottaen erittain mukavia (minua on jo kerran epailty saksalaiseksi). Aikaero kuitenkin vielakin rasittaa ja illat tuovat paahan kaikenlaisia ihme pelkotiloja ja kauhuskenaarioita. Toisaalta, ihmettelinkin miten rauhallisia oita vietin ennen lahtoa kotoSuomessa, joten jossain vaiheessa kai nekin on sitten ajateltava. Odotankin kovasti etta paasee muttamaan ja koulu alkaa, jotta paasee rutiineihin kiinni.

Ja ainiin, unohdin viime kerralla kertoa Chapel Streetin varrella olevista kolmesta puusta, jotka ovat iltaisin taynna (niita on siis satoja) visertavia pikkulintoja. On hammentavaa miten kova aani pikkulinnuista voi lahtea.